Joululahjaneulonta eteni asiallisesti joulukuun neljännen iltaan asti. Sitten iski hirvittävä himo neuloa jotain isoa, uutta ja ihan itselle, eikä kellekään muulle. Äkkiä Ravelryn jonon ensimmäistä sivua tutkimaan. Sen seurauksena mulla on nyt keskeneräisen villapellavapuuneule, jota en malttaisi laskea sivuun.
Tämän neuleen langan tarina on vähän pidempi juttu. Aloitin muistaakseni ysiluokalla, tai sitten se oli jo kasin keväällä, neuloa Suuresta käsityölehdestä palmikkohupparia. Hupparin ollessa toisen hihan alussa kävi selväksi, ettei lanka tulisi riittämään huppuun. Opettaja yritti ehdottaa, että neuloisin hupun harmaasta, koska tätä muinaismuistolankaa sattui löytymään koulun varastosta myös harmaana.
Minä sitten kilttinä tyttönä mumisin jotain vastaukseksi, mutta sisälläni kuohui. Tummansininen palmikkohuppari vaaleanharmaalla hupulla. Karmea yhdistelmä. Edelleen puistattaa, kun ajattelen tätä vaihtoehtoa. Hupparin neulomishalut hävisivät sillä hetkellä ja siirryin muihin projekteihin. En ikinä neulonut hupparia valmiiksi, mutta ysin keväällä todistuksessani komeili 10 myös valinnaiskässän kohdalla. Poden asiasta edelleen hieman huonoa omaatuntoa, vaikka tiedän, että kaikki muut tekemäni käsityöt ja harrastuneisuuteni tekivät tuon numeron oikeutetuksi.
Joskus lukiossa sitten sain viimein purettua hupparin kappaleet, kun totesin, etten tule sitä koskaan valmiiksi neulomaan ja että en enää ole se sama alipainoinen ysiluokkalainen. Syksyllä 2006 muutin opiskelemaan Helsinkiin ja langat lähtivät mukaani. Joko silloin tai seuraavana keväänä, eihän sitä voi ihan kaikkea muistaa, aloitin langoista Hourglass sweateria serkulleni. Neuloin n. 20 senttiä ja huomasin, että neuleeseen olisi mahtunut kaksi serkkuani. Sekin viritelmä tuli siis purettua. Oikeastaan hyvä niin, koska jotenkin musta tuntuu, että lankaan liittyvien muistojen takia haluan tästä jotain nimenomaan itselleni.
Viime keväänä pongasin sitten Ravelryssä Tree Jacketin ja tämän Pompein kuvat alkoivat vilkkua silmissäni. Kesällä sain ohjeen käsiini ja siitä asti neule on ollut jonon kärkipäässä. Toissailtana sitten viimeinkin aloitin ja ah, sitä täydellistä ohjetta kannatti odottaa.
Langan rouheus tulee hyvin esille mallissa ja tiheyskin täsmäsi ilman mallitilkkua. Koska lanka on kovin sinistä, suunnittelin värjätä valmiin neuleen. Sovitettuani tekelettä olen tullut hieman toisiin aatoksiin ja ymmärrän, miksi olen silloin ysiluokkalaisena valinnut tämän värisen langan. Olin puolittain järkyttynyt, kun tajusin, että tummansininen sopii mulle aikasta hyvin. Siniset ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen värikarttaani, pelottavaa.
Tämän neuleen langan tarina on vähän pidempi juttu. Aloitin muistaakseni ysiluokalla, tai sitten se oli jo kasin keväällä, neuloa Suuresta käsityölehdestä palmikkohupparia. Hupparin ollessa toisen hihan alussa kävi selväksi, ettei lanka tulisi riittämään huppuun. Opettaja yritti ehdottaa, että neuloisin hupun harmaasta, koska tätä muinaismuistolankaa sattui löytymään koulun varastosta myös harmaana.Minä sitten kilttinä tyttönä mumisin jotain vastaukseksi, mutta sisälläni kuohui. Tummansininen palmikkohuppari vaaleanharmaalla hupulla. Karmea yhdistelmä. Edelleen puistattaa, kun ajattelen tätä vaihtoehtoa. Hupparin neulomishalut hävisivät sillä hetkellä ja siirryin muihin projekteihin. En ikinä neulonut hupparia valmiiksi, mutta ysin keväällä todistuksessani komeili 10 myös valinnaiskässän kohdalla. Poden asiasta edelleen hieman huonoa omaatuntoa, vaikka tiedän, että kaikki muut tekemäni käsityöt ja harrastuneisuuteni tekivät tuon numeron oikeutetuksi.
Joskus lukiossa sitten sain viimein purettua hupparin kappaleet, kun totesin, etten tule sitä koskaan valmiiksi neulomaan ja että en enää ole se sama alipainoinen ysiluokkalainen. Syksyllä 2006 muutin opiskelemaan Helsinkiin ja langat lähtivät mukaani. Joko silloin tai seuraavana keväänä, eihän sitä voi ihan kaikkea muistaa, aloitin langoista Hourglass sweateria serkulleni. Neuloin n. 20 senttiä ja huomasin, että neuleeseen olisi mahtunut kaksi serkkuani. Sekin viritelmä tuli siis purettua. Oikeastaan hyvä niin, koska jotenkin musta tuntuu, että lankaan liittyvien muistojen takia haluan tästä jotain nimenomaan itselleni.
Viime keväänä pongasin sitten Ravelryssä Tree Jacketin ja tämän Pompein kuvat alkoivat vilkkua silmissäni. Kesällä sain ohjeen käsiini ja siitä asti neule on ollut jonon kärkipäässä. Toissailtana sitten viimeinkin aloitin ja ah, sitä täydellistä ohjetta kannatti odottaa.
Langan rouheus tulee hyvin esille mallissa ja tiheyskin täsmäsi ilman mallitilkkua. Koska lanka on kovin sinistä, suunnittelin värjätä valmiin neuleen. Sovitettuani tekelettä olen tullut hieman toisiin aatoksiin ja ymmärrän, miksi olen silloin ysiluokkalaisena valinnut tämän värisen langan. Olin puolittain järkyttynyt, kun tajusin, että tummansininen sopii mulle aikasta hyvin. Siniset ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen värikarttaani, pelottavaa.Aloitin neuleen paita mielessäni, mutta nyt olen alkanut haaveilla mekkomittaisesta neuleesta. Muistikuvani mukaan minulla on lankaa reilu 600 grammaa. Hihat voisi periaatteessa typistää 3/4- mittaisiksi, jolloin helmasta saisi pidemmän. Katsotaan, kuinka käy. Haaveenani on saada pukeutua joulusaunan jälkeen uuteen neuleeseen.
3 kommenttia:
Minä neuloin yläasteen valinnaiskässässä isoa kirjoneulepaitaa ja eipähän sekään tullut koskaan valmiiksi. Et siis ole ainoa. Kymppi mullakin kuitenkin todistuksessa komeili.
Hauska tarina, hyvä, että löytyi se täydellinen ohje! Täällä on vielä jouluneuleet kesken (plääh), mutta odottelen kovasti, että pääsen aloittamaan villatakkia itselleni.
Brilliant!!!!
Have a nice day!!!!
Lähetä kommentti